Att vara ensam

Den här är min sista postning. Kanske...

Jag började skriva bloggen för att jag måste göra den som än övning till skolan. Att skriva hit har varit ganska rolig och krävande därför att jag måste också skriva nånting på svenska och engelska, att få träning på dem. 

Jag skrev i min första postning att jag har rest långa resor ensam med min motorcykel. Ibland, speciellt på nätter det kan känns ganska ensam och också då, när du kommer nånstans var finns ett skönt landskap. Det skulle vara mysig att dela erfarenheten.

Men oftast jag tycker att resa ensam är okej. Då kan jag bestämma vad vill ja se och när och om jag vill stoppa eller inte. Jag vill att åkning är mera betydelsefull än den där destinationen vart ska jag gå. Det glömmer jag ibland. 

Det är inte bra om jag tvingar mig, då är det vanligen negativa tänker som kommer och det är inte nyttig. Jag försöker lita om att om jag har en lätt inställning när jag reser (med motorcykel eller vad som helst eller är det nånting jag måste göra) då på nåt sätt allt fungerar bra. Till sluten... Så jag tror på det, som nån har sagt att färdas är livet eller livet är en färd.

Det är tid för en lång resa,

en färd till ett annat land,

ett land som finns i vårt inre,

osynligt och utan band.

Där är ljuset ett sätt att leva,

ett smycke är mörkret där,

och det största berget man har att bestiga,

är att lämna sin egen värld.

Det är tid för en lång resa

för ett möte med han som är.

– Bo Setterlind –

https://sverigesradio.se/avsnitt/1423583

So, it is okay for me to travel alone, but of course I admit that when you find someone who is easy to travel with, then it's a great pleasure. Someone who shares the same curiosity and doesn’t settle for easy tourist attractions, main roads and super malls. Loves everything old, enjoys good food and wine and is always ready to check an interesting looking flea market or swap meetings. 

And when it comes to nature then I hope that my travelling companion shares the same respect of its holiness. In that I mean it is more than better to be silent. That’s what happened in Kaunissaari with Jonssi. There was no need necessarily to say anything when we were sitting on the rocks and watching towards the horizon.

Tein kesällä muutaman pienen reissun ilman matkaseuraa. Ikimuistoisin oli Kivinokkaan, kun sattumalta sain ystävältäni mahdollisuuden viettää siellä yön yksin hänen mökissään. Oli jo elokuu ja edelleen käsittämättömän lämmintä.

Rannalla oli vain muutama muu lisäkseni. Vesi oli edelleen uskomattoman lämmintä. Lämmön hiipuessa ja hämärän lähestyessä siirryin mökkiin. En enää edes muista mitä siellä tein vain teinkö mitään, olin vaan. Kuuntelin radiota ja kirjoitin jotakin vieraskirjaan. Valmistelin yöpymistä ja mietin olisivatko lisäpeitot tarpeen. 

Sitten sain idean, että haluan nähdä auringonnousun ja jos meri olisi tyyni, niin haluaisin pulahtaa siihen. Googletin milloin aurinko nousi ja laitoin kellon soimaan vartin yli viideksi. Nukuin todella huonosti, koska yksinolo kuitenkin jännitti. Suurin syy oli ovi jota ei saanut sisältä käsin kunnolla lukkoon. Virittelin ennen nukkumaan menoa ansoja mahdolliselle tunkeilijalle... 

Herääminen oli helppoa, kun näin heti, että on tulossa upea päivä, mutta tiesin, että meri ei pysy täysin tyynenä kauaa. Kiirehdin rantaan ja näky oli tämä: 

Jälleen kerran oli itku lähellä siitä liikutuksesta, että sain kokea tuollaisia maisemia lähellä kotiani. Ja rauhassa omaan tahtiini kenenkään häiritsemättä. Tosin sitten, kun laskeuduin veteen, niin kaveri olisi ollut tarpeen sillä olisi ollut täydellistä tehdä pidempi uintireissu. Siihen en yksin uskaltautunut vaan uinti jäi pieneksi pyrähdykseksi. Tumma vesi, hiljaisuus ja ajatus kaikista niistä jättihauista jotka lymyilivät läheisissä ruovikoissa...

http://kivinokka.fi/visitkivinokka/

Olen usein sanonut, että ollessani äärettömän kauniiden maisemien äärellä, voin kuvitella miltä Stendhalin syndrooma eli Firenzen tauti saattaa tuntua. Tämänkin Kivinokka maiseman ääreltä oli älyttömän vaikea poistua, koska tunsin haikeutta ja surua. Osaksi se varmasti johtui kesän lähestyvästä lopusta. Oli todella armollista, että saimme kevään epävarmuuden ja sisällä olemisen jälkeen kokea niin kauniin kevään, kesän ja syksyn kuin ne vuonna 2020 olivat. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Stendhalin_syndrooma